Valmistuvan opiskelijan mietteitä työelämästä
Alkuvuosi on uusien aloituksien aikaa. Istun keittiön pöydän ääressä ja katson kuinka kursori vilkkuu tyhjällä dokumenttipohjalla. Mieleni on kuitenkin viime aikoina ollut kaikkea muuta kuin tyhjä ja seesteinen. Gradun työstäminen ja työuran pohtiminen ovat vieneet suurimman osan huomiostani. Välillä ne ovat vieneet myös yöuneni. Miksi edessä siintävä valmistuminen (toim. huom. kaukaisessa horisontissa) ja työuran aloittaminen sitten aiheuttavat ahdistusta? Eikö sen pitäisi olla riemun ja juhlan aihe?
Tietysti valmistuminen on juhlan arvoinen asia, mutta nykyinen työelämä näyttäytyy kuitenkin melko hurjalta. Kaihoisasti olen kuunnellut vanhempieni sukupolven tarinoita siitä, kuinka he kiersivät kyselemässä töitä ja menivät sinne mistä parhaiten maksettiin. Kun nuoruuden hanttihommien jälkeen löysi ensimmäisen oman alan työpaikan, sai usein eteensä allekirjoitettavaksi vakituisen työsopimuksen.
Nykyisin kaikista paikoista käydään kovaa kilpailua. Päteviä hakijoita saattaa olla jopa satoja, ja erottuminen muista käy työlääksi. Tämä on luonut markkinat erilaisille rekrytointi – ja head hunting -palveluille, joita käyttämällä työantaja voi ulkoistaa aikaa vievän ja riskejä sisältävän rekrytointiprosessin muille ammattilaisille. Alaa sen tarkemmin tuntematta uskon sen olevan joissain tapauksissa paras vaihtoehto sopivan työntekijän löytämiseksi, mutta kehityskulku aiheuttaa myös turhautumista nuoremmissa opiskelijoissa, kun tietoja pitää syöttää moneen eri järjestelmään ja yksinkertaiseenkin projektiavustajan työhön saattaa edessä olla pitkällinen hakuprosessi.
Korostuneen kilpailun lisäksi nykyistä työelämää leimaavat verkostojen merkitys, somepresenssi ja oman profiilin viilaaminen, jotka parhaimmillaan voivat johtaa siihen, että sinulle vinkataan sopivasta piilotyöpaikasta. Tilanne on win- win sekä työnhakijalle että työnantajalle, kun molempien resursseja säästyy. Sitran teettämien tutkimusten mukaan noin 75% avoimista työpaikoista Suomessa on tällaisia ns. piilotyöpaikkoja. Vanhempien näkökulmasta päällisin puolin turhalta näyttävä koneella roikkuminen tarkoittaa siis usein verkostojen ylläpitämistä ja aikansa seuraamista, vaikka väliin pari kissavideota mahtuisikin.
Oman mausteensa työelämän muutoksiin tuovat digitalisaatio ja nopeasti globalisoituva maailma, mikä pitää huolen siitä, että uusia ammattirakenteita syntyy ja vahoja häviää. Tämä tarkoittaa jatkuvaa uuden opettelua, joskus jopa alan vaihtoa. Luultavasti minullakaan ei vielä ole niitä taitoja, joita tulen tarvitsemaan työssäni 10 vuoden kuluttua. Ei mikään ihme, jos pää on hieman pyörällä.
Vaikka oman uran alkuun saaminen on nykyään melkoinen ponnistus, näen siinä seikkailijan silmin myös paljon mahdollisuuksia. Osaamista voi kerryttää seuraamalla omia intohimoja ja töitä voi löytyä yllättävistäkin paikoista, kunhan vain pitää silmät ja korvat auki. Minun näkökulmastani työelämä näyttäytyy kuten surffaus – vähän pelottavaa, mutta samalla niin koukuttavaa! Välillä saattaa mennä vettä nenään ja meduusat polttaa käsivarsia, mutta kun viimein onnistuu nappaamaan sen oikean aallon ja laskettelemaan laudan päällä rantaan asti, on tunne mitä parhain. Ja siinähän ne lihakset samalla vahvistuvat.
Tässä tämän hetken tunnelmia. Katsotaan minkälaisen blogin kirjoitan kolmen vuoden kuluttua.
Anu Märkälä
Anu on Europassin sisällöntuottaja.

Digitalisaatiosta, globalisaatiosta, verkostoista - ja vähän kissavideoistakin.